Tämänvuotisen Sar-El [Israelin armeijan vapaaehtoisohjelma] -jaksoni päätyttyä seuraavassa muutamia kokemuksia tämänkertaisten palvelupaikkojen tiimoilta. Todellakin monikossa koska poikkeuksellisesti minulle avautui tilaisuus palvella kahdessa eri tukikohdassa saman jakson aikana.
Sar-El ohjelmassa palveluspaikka ilmoitetaan normaalisti vasta lentokentällä tapahtuvan kokoontumisen yhteydessä josta kuljetus sitten on suoraan itse tukikohtaan. Tein siirtoanomuksen välittömästi lentokentällä kuullessani joutuvani lääkintähuollon tukikohtaan jossa jo aiemmin olin palvellut. Siiirtoanomukseni myös hyväksyttiin jolloin jo toisella viikolla pääsin mieleiseeni aiemmin kokemattomaan palveluspaikkaani eli Golani -prikaatin koulutuskeskukseen.
Lääkintähuollossa
Ryhmämme oli tällä kertaa suuri – liki 30 henkeä – ja hyvin heterogeeninen. Mukana oli eri maiden diasporajuutalaisia kuin myös itseni kaltaisia muita yksilöitä. Osallistujia oli Australiasta, Venäjältä, Yhdysvalloista, Kanadasta, Argentiinasta, Saksasta, Ruotsista, Unkarista, Puolasta, Ranskasta, Hollannista ja Italiasta ikäjakauman ollessa 20-80 ja naisia porukasta noin kymmenkunta.
Minulle osoitetussa armeijan lääkintähuollon tukikohdassa työ oli hyvin organisoitua sekä tärkeää ja kaikki fasiliteetitkin hyvällä mallilla. Tukikohta oli kuitenkin eristettynä keskellä laajempaa esikunta-aluetta ja siellä ei majoittunut laisinkaan sotilaita, esikunta-alue oli puolestaan täynnä upseereita ja tälle alueelle pääsin koodilukkojen takaa ainoastaan kerran. Haittana järjestelystä oli itselleni tärkeä kanssakäymisen puute työpäivien vapaa-ajalla israelilaissotilaiden ja upseerien kanssa.
Viikon pelasti yhtenä iltana meille vieraaksi saapunut sotainvalidi ja laskuvarjojoukkojen eversti Ysrael joka jakoi meille hämmästyttävän elämäntarinansa. Hän onnistui pääsemään laskuvarjojoukkoihin väärentämällä lupalapun vanhemmiltaan (koska isoveli oli jo kuollut laskuvarjojoukoissa Kuuden päivän sodassa). Nuorena sotilaana hän osallistui toiseen Libanononin sotaan (1982-85). Sodan alku oli hyvä sillä osa libanonilaisista tervehti Israelin joukkoja vapauttajinaan. Kuitenkin Beirutin liepeillä Ysraelin ryhmä joutui väijytykseen, puolet kuoli ja puolet haavoittui vakavasti Ysrael heidän joukossaan.
Helikopterilla sairaalaan kiidätetty Ysrael selvisi hengissä, hän menetti vasemman jalkansa, oikean silmänsä, puolet leuasta, oikea käsi vammautui pysyvästi ja lisäksi shrapnellin siruja hänellä on eri puolilla kehoaan vieläkin. Vaimon nähdessä puolikuolleen puolisonsa sairaalassa hän otti avioeron ja synnytti pojan väittäen puolisonsa kuolleen sodassa. Ysrael sai sattuman kautta tietää tapauksesta ja tapasi poikansa ensi kertaa tämän ollessa 13v.
Pitkällisen toipumisjaksonsa aikana Ysrael opiskeli yliopistotutkinnon ja halusi takaisin laskuvarjojoukkoihin vaikka armeijan silmissä oli täysi invalidi. Hän kuitenkin pääsi takaisin toimistotehtäviin, kouluttautui ja eteni aina nykyiseen tehtäväänsä laskuvarjojoukkojen valintatukikohtaan everstin arvoisena.
Tällaisiin tarinoihin – josta edellä vain lyhyt tiivistelmä – ei tahdo törmätä edes laadukkaissa tv-draamoissakaan.
Golani -prikaati
Minä ja osa kokeneempia vapaaehtoisia sai siirron Golani -prikaatin koulutustukikohtaan. Golani prikaati on Israelin armeijan top-3 taistelujoukkoja, komandojen eliittiä. Prikaatiin pääsemiseksi vaaditaan eri testeistä huippupisteet mutta paraskin atleetti tai ampuja heitetään joukoista ulos jos on liika sooloilija eikä kykene toimimaan kunnolla ryhmässä. Ryhmähenkeä kuvaa palvelusviikollani sattunut lehdissä uutisoitu tapaus jossa ryhmä päätti käydä lounaalla läheisessä pitseriassa. Armeijaa käymätön nuori tarjoilija käytti halventavaa kieltä ryhmän tummaihoista jäsentä kohtaan; tämä lähti samantien pitseriasta ja koko muu ryhmä komentajaa myöten seurasi perässä. Ravintola toki pahoitteli jälkikäteen tapahtunutta ja antoi tarjoilijalle potkut.
Työ meille vapaaehtoisille oli mielekästä normaaliin tapaan käsittäen mm ammusten lajittelua. Samassa kaliiperissa oli neljääkin panostyyppiä: valkoiset mellakantorjuntaan, oranssipäiset valojuovaluoteja yökäyttöön, normaalit kuparipäiset normikäyttöön ja vihreäpäiset taas olivat “cop killereitä” eli normaalia tehokkaampia raskaan taistelu-/luotiliivin läpäiseviä ammuksia.
Vapaa-ajalle meille järjestyi hyviä luentoja/keskusteluita paitsi tavallisten sotilaiden myös eri ammattilaisten kanssa. Esimerkiksi yhden kouluttajan päätyönä oli käydä läpi armeijan eettistä koodia sotilaiden kanssa. Ko koodi on joka sotilaalla luottokorttikokoon taitettuna aina mukanaan ja itse pidän sitä yhtenä IDF:n suurimpana vahvuutena. Asesepän kanssapuolestaan käytiin läpi prikaatin kevyen aseistuksen ominaisuuksia, sen vahvuuksia ja heikkouksia.
Itse tukikohdassa prikaatin vahvuus vaihteli koulutusjaksojen mukaan 800-1500 sotilaan välillä joka loi erinomaiset edellytykset vapaamuotoiseen kanssakäymiseen iltaisin kun baarikin (alkoholiton) oli auki liki puoleen yöhön. Mainittakoon, että tässäkin prikaatissa oli moninaista porukkaa, sekulaarien juutalaisten ohella myös haredimiehiä (saivat pitääpalveluksessa pitkät tukkansa, sekulaarit ei), Etiopiasta tulleita tai heidän jälkeläisiään, druuseja, jokunen arabi ja Israeliin muualta muuttaneita.
Lopuksi
Työviikot IDF:n tukikohdissa olivat jälleen antoisia, vierailimme myös tukikohdan ulkopuolella Jerusalemissa FOZ -museossa joka oli itselleni uusi kokemus. Paljon tapahtui myös viikonloppuisin ja näistä olen kirjoittanut aiemmin erilliset artikkelit:
Miekkarissa Tel Avivissa [Op-Ed]
Tel Avivissa rauhanomaista, idempänä väkivaltaista
Itse Israelin armeijan yhteiskunnallisesta merkityksestä julkaisin myös melko tuoreen kuvauksen:
Kirjoittaja Golani prikaatin koulutuskeskuksessa.
Kirjoitus ensinnä ilmestyi Ariel-Israelista suomeksi -verkkojulkaisussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti