Netanyahu, Mufti ja Holokaust

Hitler ja Jerusalemin mufti Haj Amin al-Hussein, Berliini, 28.11.1941

Sionistikonferenssissa viime tiistaina [20.10.2015] pidetty Israelin pääministeri Benjamin Netanyahun puhe ei kuulune hänen parhaimpiinsa. Netanyahun mukaan Hitler päätti juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta – holokaustista – Jerusalem suurmufti Haj Amin al-Husseinin innoittamana, viikkoja ennen päätösajankohtana pidettyä Wannaseen konferenssia. Hitler ja al-Hussein tapasivat 28.11.1941 Berliinissä. Valitettuaan juutalaisten karkottamisen Saksasta johtavan näiden kansanvaellukseen Brittimandaatin alla tällöin olleeseen Palestiinaan mufti Netanyahun mukaan kehotti Hitleriä karkottamisen sijaan polttavan juutalaiset.

Toteamuksellaan Netanyahu vieritti vastuuta holokaustista Hitleriltä mufti al-Husseinille joka vastuunsiirto paitsi kyseenalaistaa yleisen historiallisen teorian holokaustin syyllisistä myös sotii yleisesti tunnettuja tosiasioita vastaan: ensinnäkin Hitlerin ja muftin tapaamisesta pidetyssä virallisessa pöytäkirjassa – eikä juuri missään muussakaan lähteessä - ole sanaakaan juutalaisten polttamisesta ja toisekseen päätökset juutalaisten joukkotuhonnasta mitä ilmeisimmin oli tehty jo paljon ennen kyseistä tapaamista.

Hitlerin toteuttamassa juutalaispolitiikassa todellakin tapahtui Netanyahun viittaama muutos karkotuksista joukkotuhontaan, kritiikki hänen puhettaan kohtaan pohjautuukin politiikkamuutokseen vaikuttaneisiin tekijöihin ja niiden ajankohtaan.

Yksi esimerkki politiikasta ennen ’Lopullista ratkaisua’ oli ns. Haavara –sopimus sionistiorganisaatioiden ja natsi-Saksan välillä. Tämä vuonna 1933 solmittu ja erityisesti vuosien 1933-1935 aikana toiteutettu vaihtosopimus käsitti 60 000 juutalaisen maastamuuton Saksasta Brittimandaatin alaiseen Palestiinaan. Sopimuksen mukaan maastamuuttajilta takavarikoitiin heidän omaisuutensa mutta osa siitä kompensoitiin Palestiinaan Saksasta viedyillä kauppatavaroilla. Näin Saksa pääsi eroon vaarallisiksi katsotuista vihollisista ja saaden samalla kasvatettua ulkomaanvientiään. Voisikin väittää että 1930-luvulla Hitlerin Kolmas valtakunta edisti Palestiinan juutalaisasutusta enemmän kuin mikään muu valtio. Osin tämännkehityksen estämiseksi Jerusalemin mufti pyrki luomaan diplomaattisia suhteita natsi-Saksaan vuodesta 1937 lukien.

Toinen esimerkki karkotuspolitiikasta oli ns ’Madagaskarin suunnitelma’ jonka natsi-Saksan hallinto viimeisteli touko-elokuussa 1940. Hitlerin aikomuksena oli karkottaa Euroopan juutalaiset Madagaskarille heti Britannian lyömisen jälkeen. Kun meritie ei kuitenkaan avautunut eikä kuljetuksiin saatu odotetun Britannian kukistumisen myötä sen kauppalaivastoa, jäi tämä suunnitelma toteutumatta.

Jerusalemin muftin tavatessa Hitlerin marraskuun 28. päivänä 1941 olivat ’Lopullisen ratkaisun’ päätökset tai itse niiden toteuttaminen jo hyvin pitkällä: Erillisiä tuhoamisyksiköitä oli perustettu, tuhoamisleirit olivat rakennusvaiheessa, Auschwitz’ssa opeteltiin Zyklon B kaasun käyttöä kesällä 1941 ja syyskuussa samana vuonna sillä tapettiin testausmielessä 250 sairaalapotilasta ja 600 venäläisvankia; Babi Yar’ssa, Kiovan lähellä Ukrainassa, murhattiin vuoden 1941 syyskuussa 33771 juutalaista. Kesällä 1941 Himmler oli jo informoinut sisäpiiriään Hitlerin tehneen päätöksen ’Juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta’ ja että SS oli päävastuussa sen toteuttamisesta.

Toisen maailmansodan aikana oli natsi-Saksan johdon ohella lukuisia ulkomaisia antisemiittejä kuten muftin lisäksi esimerkiksi Kroatian Ante Pavelic, paavi ja Romanian Ion Antonescu; kuitenkaan kukaan merkittävä historioitsija ei väitä, että kukaan näistä olisi vaikuttanut Hitlerin päätökseen tuhota Euroopan juutalaiset, kukaan ulkomaalainen ei ollut Kolmannen valtakunnan sisäpiirissä. Sen sijaan ulkomaiset antisemiitit saattoivat olla holokaustin innokkaimpia toteuttajia. Esimerkiksi katolisen kirkon Kroatiassa ollut papisto, munkit ja nunnat osallistui etulinjassa Jasenovac’n tuhoamisleirillä serbien ja juutalaisten murhiin, Jerusalemin mufti puolestaan perusti tätä tarkoitusta varten kaksi SS-divisioonaa etupäässä Bosnian ja Kosovon muslimeista. Jopa saksalaiset kauhistelivat raporteissaan Jasenovac’n leirin raakuuksia. (Jasenovac’sta enemmän ks. Jasenovac – Holocaust promoted by Vatican )

Jerusalemin muftin vaikutusvaltaa ei kylläkään ole syytä väheksyä. Yksi Adolf Eichmannin alaisista – Dieter Wisliceny – todisti Nürnberg’n oikeudenkäynnissä Haj Amin al-Hussein’n käyttäneen Berliinissä vaikusvaltaansa juutalaisten maastamuutton estämiseksi. Wisliceny’n mukaan mufti toistuvasti esitti Hitlerille, Ribbentropille ja Himmlerille Euroopan juutalaisten tuhoamisen olevan Palestiinalle hyvä ratkaisu. Mufti oli myös säännöllisessä yhteydessä Eichmanniin tuhoamismenetelmien tehostamiseksi. Tulee kuitenkin huomata muftin vaikutuksen tapahtuneen vasta marraskuun 1941 jälkeen. Esimerkiksi vuonna 1942 oli esillä natsi-invaasion mahdollisuus Palestiinan brittimandaattiin ja tätä taustaa vasten mufti aikoi rakennuttaa varten krematorion Auschwitzin mallin mukaan Nablusin läheisyyteen Palestiinassa, Irakissa, Egyptissä, Jemenissä, Syyriassa, Libanonissa ja pohjois-Afrikassa asuvia juutalaisia varten.

Luultavasti PM Netanyahun tarkoituksena ei ollut siirtää syyllisyyttä holokaustista Hitleriltä Jerusalemin muftiin, mutta heikosti faktoihin perustuvalla argumentaatiolla tämä oli puheen seurauksena.

Aiheesta enemmän alkuperäisessä pääblogini kirjoituksessa Netanyahu, Mufti and Holocaust   jossa myös viitteet keskeisimpiin lähteisiini.